Olemme olleet puolisoni kanssa noin vuoden yhdessä nyt. Heti ensi alkumetreiltä asti jokaisella tutulla ja tuntemattomalla on ollut mielipide meistä, ja he ovat kyllä antaneet mielipiteen kuulua. Aluksi lohduttauduimme puukkojen lentäessä selkään, että annetaan ihmisille aikaa tottua.. "Kyllä se siitä."... No todettava on vain että ei se siitä miksikään muutu. Viime päivinä olen alkanut pohtia, onko väärin vaatia läheisiltämme meidän hyväksymistä tällaisina, ilman toivomuksia muutoksista (heteroiksi). Olen potenut jopa huonoa omatuntoa salaisesta haaveesta, että ihmiset vielä joskus rakastaisivat meitä juuri tällaisina, ja tajuaisivat ettemme ole muuttuneet miksikään niistä entisistä kaappihomoista. Kuitenkin monien mielestä on kohtuutonta vaatia hyväksymistä. Nyt minun ymmärrys on loppunut.. En enää jaksa ymmärtää.

Olen antanut ihmisten raastaa minut loppumattomilla kommenteillaan iljettävyydestä ja valinnoista homouden suhteen siihen pisteeseen asti, että olen aivan loppu. Tekisi mieli huutaa kaikille: "NYT RIITTÄÄ!! MINÄKIN OLEN VAIN IHMINEN!!" Mutta tuskin heidän korvat kuulisi tai mieli ymmärtäisi. Minun mielestä on ääretön ristiriita siinä, että HLBT- kansaa saa kohdella kuin jätettä vain siksi että rakkautemme kohde on "epäsovinnainen". Olisi mahtavaa jos päivän kaikki maailman rasistit saisivat kokea miltä tuntuu olla heidän rasisminsa kohde.

En ymmärrä, miten kukaan ihminen voisi kestää täysijärkisenä sen, että joutuu kantamaan tämän yhteiskunnan sivallukset sydämmessään. Minä ainakin myönnän, että minuun sattuu sukulaisteni, ystävien, tuttujen torjuva käyttäytyminen ja vaivaantuminen kun saavumme puolisoni kanssa paikalle. Mihin pisteeseen asti pitää jaksaa ymmärtää? Ja voiko toimivaa ystävyyssuhdetta muodostua jos toinen osapuoli ei hyväksy ihmistä sellaisenaan?

- LapinNeito-